Otsikkogeneraattori epäkunnossa

Tiedättekö mikä on eräs tylsimmistä ja puuduttavimmista tavoista kirjoittaa blogipostaus? Tehdä se ranskalaisin viivoin. 

Viimeisen parin kuukauden aikana olen

- käynyt lähellä loppuunpalamista

- kamppaillut loppuunpalamista vastaan

- saanut apua lapsiperheiden kotipalvelusta

- ollut oksennustaudissa

- nauttinut kolmevuotiaan uusista taidoista - lapsi osaa oksentaa ämpäriin

- ärsyyntynyt kun yksivuotias ei osaa oksentaa ämpäriin

- pessyt pyykkiä

- nauttinut ystävien seurasta

- väitellyt politiikasta

- huutanut aivan helvetisti liikaa

- ollut kiitollinen saamastani avusta

- nauranut Taaperosuihkussa

- juonut sammioittain kahvia

- syönyt kilokaupalla suklaata

- käynyt nukkumassa ystävien tyhjissä kodeissa

- luopunut lisääntymiskyvystään ja käynyt sterilisaatiossa

- istunut kymmeniä tunteja leikkipuistoissa

- ollut valtavan ylpeä kolmevuotiaasta lapsestaan

- katsonut uudelleen kaikki Siskonpedin kaudet

- kehottanut kaikkia tuntemiani ihmisiä katsomaan Siskonpedin kaikki kaudet

- ajanut lähes kaksi tuhatta kilometriä sähköistetyllä laatikkopyörällä

- lukenut sosiaali- ja terveysalan esivalintakokeeseen

- osallistunut sosiaali- ja terveysalan esivalintakokeeseen

- yllättynyt esivalintakokeen haastavuudesta

- saanut 90,7/106,7 pistettä sosiaali- ja terveysalan esivalintakokeesta 

- tutustunut tusinaan uusia ihmisiä

- paasannut feminismistä

- saanut kutsun varsinaiseen valintakokeeseen

- valmistautunut varsinaiseen valintakokeeseen

- osallistunut varsinaiseen valintakokeeseen

- myöhästynyt varsinaisesta valintakokeesta

- ahdistunut varsinaisen valintakokeen sujumisesta

- ilahtunut oman puolueen uudesta puheenjohtajasta

- fiilistellyt Helsinkiä

- löytänyt uuden kaikkien aikojen lempiohjelmansa HBO:n tallenteista

- katsonut liikaa Last Week Tonight With John Oliveria ja rakastanut jokaista sekuntia

- hämmentynyt Sanna Ukkolan kolumneiden sisällöttömyydestä

- kriiseillyt kasvatusasioista

- nauttinut rankkasateista

- hyppinyt lätäköissä

- krebannut ihanissa hääjuhlissa

- viettänyt parisuhdeaikaa kiipeilyn merkeissä seikkailupuisto Korkeessa

- perhetelttaillut juhannuksena

- sairastanut rajun rintatulehduksen

- ollut kotisairaalan potilaana

- saanut varsinaisesta valintakokeesta 66/70 pistettä

- päässyt Metropoliaan opiskelemaan sosionomiksi

- juhlinut opiskelupaikkaa juomalla kahvia

- pohtinut tulevaisuutta

- haaveillut blogin kirjoittamisesta

- kirjoittanut blogipostauksen ranskalaisilla viivoilla

Kiipeilyseinä

Lapsemme ovat kiipeileväistä sorttia, kuten aiemmassa postauksessa kerroinkin. Molemmat ovat oppineet kävelemään verrattain varhain, esikoinen kymmenkuisena ja kuopus noin kuukautta myöhemmin. Kun ipanoiden liikkumisoptio oli kerran käynnistetty, ei paikoillaan pysyminen enää ole ollut vaihtoehto. Ainoa keino, jolla jompi kumpi lapsista on mahdollista pitää aloillaan, on kantoliinaan sitominen (tai käsiraudoilla patteriin kiinnittäminen, mutta sitä en tietenkään ole vielä kokeillut). Energiset ja liikkuvaiset lapset ovat ihana asia, mutta erityisesti kotioloissa siitä on muodostunut pienoinen ongelma, kun energian purkamista pitäisi harjoittaa koko ajan. Meillä saa kiipeillä pöydillä, saa hyppiä sohvalla ja sängyllä, mutta perheen sähköjäniksille mikään ei tunnu riittävän.

Päivää ennen jouluaattoa testasimme ensimmäistä kertaa kansallista perhematkailutraditiota, päivä Tukholmassa-risteilykonseptia. Se oli koko perheen palkinto siitä, että olimme selvinneet jokseenkin täysjärkisinä edeltävästä pariviikkoisesta, kun sairastimme yhdessä, erikseen, limittäin ja päällekkäin tautikimaraa, johon kuului valloittava cocktail enterorokkoa ja oksennustautia. En kiusaa teitä yksityiskohdilla. Silja Symphony oli mainio valinta ja lapset viihtyivät erityisen hyvin Silja Landissa, eli laivan lastenmaailmassa. Esikoinen liimaantui itseään pari vuotta vanhempien kaksospoikien kupeeseen ja onnistui vakuuttamaan heidät kaveripotentiaalistaan, koska lapset leikkivät yhdessä lähes koko risteilyn ajan. Kuopus tutki leikkipaikan tarjontaa ja nautti erityisesti pallomerestä ja muiden lasten tuijottamisesta. Silja Landiin oli taannoisen uudistuksen yhteydessä rakennettu myös kiipeilyseinä, jota esikoinen kävi menestyksekkäästi kokeilemassa. Siitä se puolison ajatus sitten lähti - kotiin olisi saatava oma kiipeilyseinä. Seinä toteutettiin vuodenvaihteen tienoilla ja kiipeilykokemusta on siten karttunut nelisen kuukautta. 

Kotiin palattuamme mies tutki nettikauppojen valikoiman kiipeilyotteiden osalta, mutta päätyi kuitenkin asioimaan kiipeilytarvikkeita myyvässä kivajalkakaupassa, Kaisaniemessä sijaitsevassa Camussa. Camusta puoliso hankki ison setin erilaisia otteita ja kaupasta saatavan ruuvimutterisetin. Seuraavaksi piti löytää autoileva tuttu, jonka kanssa pääsee käymään rautakaupassa hakemassa kiipeilyseinään tarvittavan levymateriaalin ja kakkosnelosta. Miehen kaveripiiristä löytyi tuntomerkit täyttävä hyväntekijä, joka lupasi auttaa myös seinän rakentamisessa. Minun tehtäväni oli vain pukea lapset ja poistaa alamittaiset apurit asunnosta - takaisin saatii palata kun seinä olisi valmis. 

Iltasella palasimme uudistuneeseen kotiin, jonka lastenhuoneesta löytyi järjettömän hieno kiipeilyseinä! Joulukuussa kolme täyttänyt esikoinen oppi kiipeämään kattoon saakka vielä samana päivänä, kun kiipeilyseinä oli rakennettu, kuopus taasen kiinnostui kiipeilystä vasta äskettäin, ikää oli tällöin 1v 3kk. Sivumennen sanoen, kotiin rakennettu kiipeilyseinä taitaa olla tae sille, että lapsille löytyy aina leikkikavereita. Taannoin lupasin lainata naapurin eskari-ikäisille lapsille pyöränpumppua, jonka kourallinen lapsia kävi hakemassa oveltamme ja näki samalla vilauksen kiipeilyseinästä. Voi sitä ihmetyksen ja ihastelun määrää.

Haastattelin kanssani asuvalta kiipeilyseinämestarilta vapaamuotoiset ohjeet rakentamispuuhaan, josko joku muukin innostuisi ilahduttamaan perheen pienimpiä.

Valitse mihin kohtaan kiipeilyseinä rakennetaan. Meillä se päätettiin asentaa nurkkaan, joka mahdollisti kolmen eri tasoisen kiipeilyreitin tekemisen. Mittaa huonekorkeus ja laske materiaalitarve. Kaiva kuvetta ja kanna tykötarpeet kotiin. Vanerilevyt ja kakkosneloset voi sahauttaa oikeaan mittaan jo rautakaupassa. 

Merkkaa seinän sivuihin ja keskelle kohdat joihin upotat proput. Poraa kakkosnelosiin reiät ja kiinnitä ruuveilla propattuihin koloihin. Asettele koivuvanerilevyt maahan ja sommittele kiipeilyreitit halutun vaikeusasteen ja lasten pituuden mukaan. Poraa vaneriin reiät, ruuvaa otteet kiinni. Kiinnitä levyt kakkosnelosiin pitkillä puuruuveilla. Viimeistele nurkka kulmaraudoilla, imuroi kertynyt rakennuspöly ja päästä pikkuapinat kokeilemaan kiipeilytaitojaan. 

Koivuvaneri 16mm 2 x 120cm x oman kodin kattokorkeus kakkosnelosta (meillä 240cm)

Kulmarauta x 3

4 x oman kodin kattokorkeus kakkosnelosta (meillä 240cm)

Tic, Tac ja Toe -kiipeilyotteet, yhteensä 40kpl

Lyöntimutteri 10 mm x 40

Otepultti 10x90mm x40

Kiipeilyseinän kokonaiskustannukseksi tuli 340€. Hinta ei sisällä remonttikahveja. 

Huutajaminä

Ennen muuttumistani kahden lapsen äidiksi en tiennyt juuri mitään sellaisista tunteista kuin raivo, voimattomuus ja uupumus. Toki olen aina kiihtynyt jos suklaa on loppunut yllättäen, mutta vasta lasten myötä minulle on selvinnyt, mitä ihan oikea raivostuminen tarkoittaa. Aikuisiällä muistan suuttuneeni yhden kerran ja tämä on tapahtunut vuonna 2002. Nyt aion paljastaa koska ja miksi sisältäni löytyy huutajaäiti, joka raivoaa kolmevuotiaalle.

Yhden lapsen äitinä minulla riitti kärsivällisyyttä vaikka muille jakaa, enkä ollut huutanut Fionalle kertaakaan ennen Toivon syntymää - tämä  tosiaan liittyy persoonaani, aiemmin minusta ei ole löytynyt grammaakaan tulisieluista lattaria (autocorrect ehdotti lahtaria). Vain muutama päivä kuopuksen syntymästä ja olin jo tutustunut sisäiseen huutajaemooni - ensimmäistä kertaa raivostuin esikoiselle, kun kuopuksella oli ikää neljä vuorokautta. Kun pikkuveli oli muuttanut meille asumaan, esikoinen joutui valtavan sisäisen pyörremyrskyn keskelle. Minä ymmärsin täysin, että suurimman elämänmuutoksen perheen kasvamisesta koki kaksivuotias, enkä siitä huolimatta pystynyt estämään primitiivisiä reaktioita joita pulppusi sisältäni, kun samainen kaksivuotias yritti satuttaa vastasyntynyttä vauvaa. Esikoinen tuntui kasvaneen jättiläiseksi parin lapsivuodeosastolla vietetyn päivän aikana ja vaikka kuinka tiesin teoriassa, miten vanhempaa sisarusta voi tunnemyrskyssä tukea, en saanut kiitettävää arvosanaa käytännön toiminnasta. Olin tietysti lukenut kaikki vinkit kuinka esikoista voi huomioida imetysmaratonien aikana (ota kainaloon ja lue satuja), mutta missään kirjallisuudessa ei kerrottu kuinka samalla estetään esikoista hakkaamasta, puremasta ja lyömästä vauvaa. Minä estin satuttamisen, sanoitin tunteet ja polvistuin lapsen tasolle, kerran, kaksi, viisi, kymmenen ja viisikymmentä kertaa. Kunnes jossain vaiheessa huusin. Ja kun huutaminen oli kerran alkanut, en pystynyt lopettamaan. Nyt joku takarivistä nousi seisomaan ja kysyi mitä ihmeellistä tässä on, kaikkihan vanhemmat huutavat joskus.

Kuten kaikki tuttuni eittämättä tietävät, minä olen sillä tavalla fanaattinen neuroottinen, että jostain asiasta kiinnostuttuani haluan tietää kaiken siihen liittyvän ja silloin suuntaan kirjallisuuden ja tutkimustiedon pariin. Näin toimin myös äidiksi tullessani, niin raskauteen, synnytykseen, imetykseen, kasvatukseen kuin kasvatuksen ongelmatilanteisiinkin liittyen. Erityistä kiinnostusta herättää kehityspsykologia ja temperamentit - ei siksi, että omat lapseni olisivat temperamenttipiirteiltään keskenään erilaisia (eivät ole), vaan siksi, että myös epätoivon hetkinä muistaisin, että pienikokoinen ihminen on lapsi, ei pikkuaikuinen. Pienellä lapsella ei vielä ole kykyä käsitellä tunteitaan, vaan tunteet purkautuvat primitiivisinä reaktioina. Primitiivisten reaktioiden voimakkuus taasen riippuu yksilön temperamenttipiirteistä. Aikuisen - mahdollisesti tärkein kasvatuksellinen - tehtävä on opettaa lapselle tunnesäätelytaitoja. Kirjallisuus auttaa muistamaan miksi minulla aikuisena on aina vastuu käyttäytymisestäni. Ja lukemani perusteella tiedän varsin hyvin, ettei tunnemyrskyn riepottelema kaksivuotias muuta epätoivottua käytöstään, vaikka huutaisin aamusta iltaan. Päinvastoin. Niinä päivinä, kun jaksan konfliktitilanteissa sanoittaa, selittää, polvistua ja tukea, on sekä minulle että lapsilla helpompaa ja kaikkia hymyilyttää. Niistä päivistä saan voimia.

Sen sijaan sellaisina päivinä, kun kuopus on aloittanut päivämme heräämällä kuuden tunnin unien jälkeen klo 3.30, aamupalakattaus on lentänyt pöydältä seinille ja kattoon, vessanpöntön vettä on käytetty kasvojen pesuun, ennen aamuyhdeksää minua on purtu (kuopus), lyöty ja potkittu (esikoinen), leikkipuistossa kuopus on yrittänyt purra kymmenkuntaa itseään pienempää ihmislasta, lounasruoka lentää seinään, esikoinen kertoo vihaavansa minua, bussiin ei mahdu rattaiden kanssa,  kahvikuppi kaatuu, päivän aikana käy useita absurdeja eritevahinkoja joita en herkimpiä säästääkseni kuvaile sen tarkemmin, molemmat lapset huutavat ulkona, sisällä, bussissa, metrossa, kotona ja kylässä, käytän umpiväsyneen kuopuksen päikkärinukuttamiseen  t u n t i k a u s i a lopulta onnistuen, kunnes kymmenen minuutin unien jälkeen esikoinen on herättänyt taaperon. Sellaisena päivänä kun myöhään iltapäivällä pääsemme kaupan kautta kotiin, teen nopeasti ruokaa ja joka ikisen ruuanlaittominuutin ajan molemmat lapset itkevät, astiat hajoavat, kuopus polttaa kätensä uuninluukkuun, esikoinen tönäisee kuopuksen alas pöydältä ja kahvini jäähtyy kupissa, pääsee sisältäni ulos demoni, hirviöäiti. Sellainen hirviöäiti, joka käskee karjuen kolmevuotiasta menemään pois silmistään, kun ei yksinkertaisesti enää jaksa.

Minulla raivostuminen johtaa oravanpyörään, jossa kaikilla perheenjäsenillä on entistäkin vaikeampaa. Sen takia en halua huutaa. Alku kahden lapsen äitiyteen on ollut raskas, paljon raskaampi kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja pitkään jatkunut univaje on vain pahentanut tilannetta. Normaaliminä, se ihminen joka olin ennen lapsia, ei ikipäivänä käyttäytyisi näin, se ihminen tekisi vain enemmän töitä saavuttaakseen ideaalinsa. Ikävä kyllä syvällä uupumussuossa rämpiessä tavoitetasoni on laskenut - jos illalla sängystä löytyy kaksi hengittävää lasta, olen onnistunut. Paitsi että en ole. Minä haluan olla parempi äiti, minä en halua tyytyä siihen, että lapseni pysyvät hengissä eikä näkyviä traumoja ole aiheutunut. Tämän tunnustaminen julkisesti on samalla kertaa sekä ahdistavaa että vapauttavaa. Ahdistavaa, koska käyttäytymistäni ei voi puolustella. Ja samaan aikaan haluan vapauttaa itseni jatkuvasta syyllisyydessä rypemisestä, on näet tiedossa, ettei siitä ole mitään apua.

Apua taitaisi olla vain nukkumisesta. 

Apinalapset

Myönnetään - ollessani yhden pienen vauvan ylimielinen äiti, en voinut kuvitellakaan muuttuvani emoksi, joka vie lapsensa päivittäin leikkipuistoon leikkimään. Olin esikoisen raskausaikana lukenut jostain (erinomainen lähde) fysioterapeutin haastattelun, jossa hän kertoi olevansa huolissaan kaupungeissa kasvavien lasten motorisesta kehityksestä. Leikkipuistojen kiipeilytelineet kun ovat liian samankaltaisia - toisin kuin hyvinä vanhoina aikoina, kun lapset hiihtivät kouluun, joutuivat susien syömiksi ja kiipeilivät puissa, joiden oksavälit eivät perustuneet EU-direktiiviin. Fysioterapeutin argumentti oli, että lasten tulisi saada kiipeillä puissa ja juosta kalliolla, jolloin motorinen kehitys olisi optimaalista. Pelloissa ja puissa kasvaneena maalaispenskana ajatus resonoi retroaivoissani ja jostain syystä annoin itselleni luvan käsittää sen niin, että Lappset-kiipeilytelineissä kiipeileminen pilaa lapsen motorisen kehityksen. Ehheh. 

Paljon on vettä virrannut vantaanjoessa. Joten useimpina päivinä käymme leikkimässä aiemmin ylenkatsomieni leikkipuistojen pihoilla. Tai siis lapset käyvät leikkimässä. En osaa pakottaa itseäni antautumaan leikin pyörteisiin, kun se ei minua kiinnosta. Toki syön tarjotun hiekkakakun ja annan vauhtia keinussa, mutta varsinaisen leikkimisen jätän lapsille ja lapsenmielisille. Onneksi omat alamittaiset ovat sosiaalisia yksilöitä ja löytävät yleensä nopeasti leikkiseuraa. Esikoinen on aina ollut luontaisesti kiinnostunut kiipeilemisestä, ja olemme tukeneet luontaista kiinnostusta (kannustamisen lisäksi) varsin vapailla säännöillä. Fiona saa aina kiivetä haluamiinsa kohteisiin, kunhan ne eivät ole selkeästi kiellettyjä (esimerkkinä palotikkaat). Tässä viime kesänä napatussa kuvassa 2v 8kk kiipeää Tokoinrannan puiston liukumäkiputken päälle. Ainakin helsinkiläiset tietänevät mitä ovat leikkipuistojen pyramidin muotoiset hämähäkinverkot? Niihin esikoinen oppi kiipeämään vuosi sitten keväällä, hieman ennen 2,5 vuotispäiväänsä. Jos juuri sinua pelottaa antaa oman lapsesi kiipeillä, tippua, kaatua ja sen jälkeen yrittää uudelleen, suosittelen lukemaan Tatu Hirvosen kirjan (Milka, saat kirjan meiltä lainaan, siinä on liikaa referoitavaa). Ei hitto, nyt vasta tajusin - olikohan alussa mainitsemani fysioterapeutti äänessä juurikin Hirvosen kirjassa? 

Esikoinen on aina saanut kiipeillä ja juosta metsissä, mutta rehellisyyden  nimissä - metsäajan suuresta määrästä on kiittäminen puolisoa, ei minua. Mies itse nauttii suuresti metsissä samoilemisesta, eikä lasten kanssa vietetty aika luo tähän poikkeusta. Puoliso ei tosin myöskään pidä leikkipuistoista, eikä tunnu nauttivan hiekkalaatikon reunalla turisemisesta, toisin kuin minä. Minun luontosuhteeni on nykyään erilainen ja se taitaa liittyä lasten kanssa vietetyn ajan määrään - itse kun kotiäitinä vietän lasteni seurassa lähes kaikki vuorokauden tunnit. Ja  ekstroverttiyteni takia minulle ei riitä se, että saan leikkiä 1- ja 3-vuotiaiden kanssa kävyillä, vaikka tekisin sen metsän siimeksessä. Minä tarvitsen päiviini  myös aikuisseuraa ja kahvia. Samoilemme kyllä metsissä ja juoksemme kallioilla, mutta lyhyempiä hetkiä. Varsinaisille metsäretkille haluan seuraa sekä itselleni että lapsille. Sen lisäksi esikoisella on juuri nyt vaihe, kun hän kategorisesti kieltäytyy kävelemisestä. Ja uskokaa minua, metsäretken nautinnollisuutta ei lisää maassa makaava, spagettijalkainen, kurkku suorana huutava leikki-ikäinen. En malta odottaa kesää, jolloin lapset saavat  jalkaan pitävät, ohutpohjaiset uimatossut ja pääsevät kiipeilemään lämpiminä hehkuville lähikallioille. Talvikenkien kova ja paksut pohja kun tappaa helposti kenen tahansa liikkumismotivaation. 

Kuopus on harjoitellut kiipeilemistä aina siitä saakka, kun pääsi ensimmäistä kertaa nousemaan ylös. Hän kiipeää päivittäin ~100 kertaa pöydälle, työntää tuoleja korkeiden kohteiden eteen ja hilaa peppunsa aina vain korkeammalle. Uusin haaste on päästä kiipeämään lastenhuoneessa olevaan Niemen tehtaiden kerrossänkyyn, jossa ei ole tikkaita. Viime viikolla koin erään vanhemmuuden virstanpylvään, kun kuopus oppi kiipeämään liukumäen portaat, asettamaan itsensä istuma-asentoon ja nytkyttämään itsensä vauhtiin, ilman että minun tarvitse auttaa. Jatkossa voin entistäkin paremmalla omatunnolla vetäytyä leikkipuiston penkille istumaan ja katsomaan leppoisasti leikkiviä lapsosia. Tai sitten pysyn kymmenen sentin päässä kuopuksesta ja piden huolen, ettei puremiskautta elävä taapero onnistu iskemään hampaitaan viattomiin ohikulkijoihin. 

Kuvat: Antti Vierola

Pyöräperhe perhepyöräilee

Voisilmäpullien, tummapaahtoisen kahvin ja oman perheen jälkeen parasta maailmassa on pyöräileminen. Vuosien ajan olen pyöräillyt niin työmatkat kuin kaikki vapaa-ajan liikkumisetkin. (Liian) monta vuotta ajoin ojanpohjalta löytyneellä mummopyörällä, jonka eteneminen oli höyryjunamaista - kun punaisen paholaisen sai polkaistua vauhtiin, se ei tuntunut pysähtyvän millään. Esikoisen ollessa muutaman kuukauden ikäinen, eli noin kolme vuotta sitten, päätin ostaa itselleni uuden pyörän. Tutkin markkinoiden tarjonnan ja päädyin asiakkaaksi Kalevankadun Pelagoon. Esteettistä silmääni miellyttävä muotoilu ja ystävällinen palvelu auttoivat ostopäätöksen tekemisessä. Maitokahvinvärisessä Brooklynissäni on kolme vaihdetta ja jos nyt saisin tehdä hankinnan uudelleen, vaihteita olisi kahdeksan. Muuten en muuttaisi uskollisessa soturissani mitään - en edes pystyä ajoasentoa, vaikka se ei puolisoni kaikkien silmää miellytäkään. Lisävarusteina hankin pyörään myös punotun korin ja tukevan u-lukon. Alla olevan kuva on otettu samana päivänä, kun ajoin uuden pyöräystäväni kaupasta kotiin.  

Kuopusta odottaessani pyörä saattoi jäädä aamuisin varastoon, kun raskauspahoinvointi aiheutti lähes koko raskauden ajan kestäneen oksentelukimaran. Oksentaminen ei tosin ollut pahoinvoinnin huonoin puoli, siihen tottui. Kamalinta oli tauoton etova olo, vuorokauden jokaisen sekunnin tunsin olevani merisairas. Aamulla herätessäni, illalla nukkumaan mennessäni, yöllä valvoessani. Kuvittelin tietysti pyöräileväni koko raskausajan, mutta todellisuudessa kävikin niin, että mitä pidemmälle tiineyteni jatkui, sitä useammin nuokuin työmatkojen ajan puolikuolleena bussissa, oksennuspussi käsissä. Loppuraskaus meni komplikaatioiden vuoksi liikuntakiellossa. Lopulta kuopus syntyi joulukuussa 2014, raskausongelmat loppuivat ja kaksilapsisen perheen arki alkoi. 

Keväällä 2015 tajuntaani upposi, että ei ole mahdollista kuljettaa tavallisen pyörän kyydissä alle puolivuotiasta vauvaa ja reilu kaksivuotiasta tahtoikäistä. Lyhyen ajan sisällä ensin ahdistuin pyöräilymahdollisuuden häviämisestä, innoistuin laatikkopyöristä jonka jälkeen piinasin painostin puolisoa rajusti hienovaraisesti ja lopulta päätimme yhdessä tuumin investoida laatikkopyörään. Vaikka toki olisi houkutellut nähdä, miten söpöiltä lapset olisivat näyttäneet peruspyörän sivulaukkuihin pakattuina. Laatikkopyöräksi halusimme kaksipyöräisen vehkeen, merkillä ei ollut niinkään väliä. Aloin tutkia tarjontaa ja kyselin pyöräneuroosiin sairastuneilta tuttavilta suosituksia. Kevät oli jo aluillaan, kun kaverin vinkin (kiitos Sanna!) avulla löysimme käytetyn Workcyclesin kuormapyörän, kävimme koeajolla ja teimme kaupat. 

Bakfiets cargobike long muutti meille vuosi sitten huhtikuussa. Pyörässä ei ollut sähköavusteisuutta, joten eteenpäin liikuttiin ainoastaan lihasvoimalla. Ja lihasvoimathan toki kasvoivat kesän aikana, kun jo itsessään melko painavan pyörän kyytiin pakattiin myös turvakaukalossa matkustava vauva ja penkillä istuva leikki-ikäinen. Kesän loppupuolella turvakaukalo irrotettiin ja kuopus siirtyi istumaan penkille kiinnitettyyn Bobiken istuimeen isosiskonsa viereen. Pyöräilykauden aikana huomasin välillä katselevani hieman kateellisena niitä perhepyöriä, joita poljettiin rennosti, hikoilematta ja hymyssäsuin. Kyllähän minuakin pyörää ajaessa hymyilytti, pyöräileminen on aina ihanaa - mutta samalla houkutti ajatus sähköavusteisuudesta. Kesän ja syksyn tehokkaana kunnonkasvattajana toiminut pyörä jäi talviteloille marraskuussa. 

Ajatus sähköistämisestä jäi mieleen kytemään, ja talven aikana käytyjen perheneuvottelujen yhteydessä onkin päätetty sähköistää pyörä. Vaihtoehtona olisi myös ollut myydä tällä hetkellä omistamamme cargobike ja ostaa tilalle kokonaan uusi, valmiiksi sähköistetty yksilö. Käytettyjen laatikkopyörien hinnat ovat kysynnästä johtuen korkeahkot, joten lopullisessa kustannuksessa ei olisi ollut suurta eroa. Vanhan fiksaaminen tuntui kuitenkin meille paremmalta vaihtoehdolta, joten siihen päädyttiin. Itse emme urakkaan ryhdy - joskus on hyvä myöntää rajallisuutensa - vaan palvelu on tilattu Liikkuvan Laatikon Paulilta. Lähiviikkoina pyörä viedään operoitavaksi, enkä malttaisi odottaa pääseväni kruisaamaan ylinopeutta ajamaan rauhallisesti keväisillä kaduilla, innosta hihkuvat lapset laatikon kyydissä. 

Sähköistettynä perhepyörän käyttömahdollisuudet laajenevat entisestään, kun ei tarvitse miettiä riittävätkö voimat varmasti koko päivän, jos pyöräiltävää kertyy vaikkapa maratonin verran. Ensi kesänä voidaan sopia leikkitreffejä mäkisten matkojen päähän! Fantasioin myös ensi kesän telttaretkistä ystäväperheen kanssa - ilman että metsään päästäkseen tarvitsee matkustaa bussilla, kun retkeilyvermeet voi pakata matkan ajaksi laatikkopyörän kyytiin ja satulalaukkuihin. Tokikaan laatikkopyörien akut eivät kestä määrättömän pitkiä matkoja ilman latausmahdollisuutta, mutta sähköavusteisuutta voi onneksi säännöstellä. Pääkaupunkiseudun retkeilureitit, täältä tullaan! Kävimme - vihdoinkin - eilen korkkaamassa kevään pyöräilykauden ja oli ihana huomata, miten fiiliksissä lapset olivat. 

Voisin hehkuttaa kuormapyörän ihanuutta loputtomiin, mutta sanottakoon tällä kertaa vain sen verran, että autottoman lapsiperhearjen helpottajana se on aivan omaa luokkaansa. Perhepyörät lienevät Helsingin kaduilla toistaiseksi sen verran harvinainen näky, että sillä kulkeminen näyttää vain hymyilyttävän kanssakulkijoita.  Laatikkopyöräkuumeiset, tästä artikkelista löytyy kaikki perhepyöräilyaiheinen informaatio. 

Kuvat: Antti Vierola 

Kuukauden museokoonti

Seuraavaksi luettelen museot, joissa olen käynyt lasten kanssa edeltävän neljän viikon aikana:

Amos Anderson, Kiasma, Ham, Ateneum, Kansallismuseo, Ratikkamuseo, Designmuseo, Luonnontieteellinen museo, Designmuseo Arabia ja Kiasma uudelleen. Tämä tekee keskimäärin kaksi ja puoli museota viikossa, ja jos esikoinen saisi aina päättää mitä tehdään, museokäyntejä olisi plakkarissa vielä paljon enemmän. Fionasta on kuoriutunut museofiili. Aina kun yhdessä aamuisin mietitään päivän ohjelmaa, kolmevuotias ehdottaa museoon menemistä. 

Osa käynneistä on ollut huikean menestyksekkäitä, lapset ovat olleet iloisia, nauravaisia ja innoissaan, emo on saanut riittävästi kahvia sekä osansa taidenautinnoista, lapset ovat ehkä saaneet osallistua luovaan prosessiin, ehkä ovat muuten vain olleet kiinnostuneita museon kokoelmasta. Kun sitten taas osa käynneistä ei ole sisältänyt mitään edellä mainittuja elementtejä, vain silkkaa tuskaa alusta loppuun. Myös nämä huonot kerrat mukaanluettuna, museokorttiin sijoittaminen on osoittautunut erääksi kotiäitiaikojen parhaista päätöksistä (muut avainhyödykkeet liittyvät kahviin ja suklaaseen). Luonnontieteelliseen museoon olen ostanut pääsylipun, koska se ei kuulu museokorttivyöhykkeeseen (eikä kuulu myöskään Heureka). Mutta koska alle kahdeksantoistavuotiaat pääsevät museoihin ilmaiseksi, lapsiperheissä lippuja ostetaan vain aikuisille.

Neljän viikon subjektiivisella kokemuksella väitän nyt, että kulttuurikasvatus tuottaa hedelmää. Pieniäkin lapsia on mahdollista inspiroida keskustelemaan taiteesta, katsomaan taidetta ja pohtimaan ääneen sen merkityksiä. Aikuiselta se toki vaatii viitseliäisyyttä ja pitkiä hermoja. Olen saanut haastettua myös omia luutuneita käsityksiäni museoista ja harjoitellut katsomaan veistoksia, tauluja ja installaatioita lapsen silmin. Ja haluan vielä korostaa, että omat lapseni ovat korkean aktiivisuustason ja matalan keskittymiskyvyn omaavia, fyysisiä ja äänekkäitä. Eivät siis synnynnäisesti hiljaisia ja hillittyjä. Jotta museossa olisi mukavaa lapsilla, huoltajilla ja muilla kävijöillä, tiettyjen speksien tulee täyttyä.

Ehdottomasti tärkeintä on, että ennen näyttelytilaan astumista kaikki (myös vanhemmat) ovat syöneet. Meille parhaimmaksi ajankohdaksi on muotoutunut lounaan jälkeinen aika. Aamut ollaan useimmiten metsässä tai leikkipuistossa, jonka jälkeen syödään matkalounas joko ulkona tai ihanmissävaan sisällä. Kun kaikkien vatsat ovat pullollaan, on hyvä siirtyä museoon. Joillakin kerroilla kuopus on nukkunut päiväunia museoon mennessä ja herännyt jossain kohtaa näyttelyä, joskus hän on ollut hereillä koko käynnin ajan. Kantoliina on aina mukana - joskus saattaa tulla tarve kiinnittää toinen karkailevista lapsista itseensä. Kuopuksen nopeus on kasvanut eksponentiaalisesti viimeisen kuukauden aikana, ja jos näyttelyssä on lattiatasolla alle metrin mittaiselle liikaa saavutettavissa olevia, arvokkaita, korvaamattomia tai helposti hajoavia mielenkiinnonkohteita, on parasta panna lapsi turvaan, sen sijaan että ottaisi loppuelämän finanssipolitiikan tuhoavia riskejä. 

Museon jälkeen syödään aina välipala, joka minulla on useimmiten valmiiksi mukana. Pari kertaa olemme piipahtaneet museokahviloissa, mutta ikävän usein niissä tarjolla olevat appeet eivät vastaa vaatimustasoani ja heikosto laadusta huolimatta ovat varsin arvokkaita. Tosin eilisellä Kiasmakäynnillä kävimme kahvilassa nauttimassa smoothiet (lapset) ja kahvia (minulle, kermalla ja santsikuppi kuului hintaan). Välipalan syömisen aikana kyselen yleensä esikoiselta mitä museosta jäi mieleen ja jäikö joku asia askarruttamaan. Reilun vuoden vanha kuopus ei toistaiseksi osallistu näihin keskusteluihin kuin kuunteluoppilaana. 

Aina ennen museoon astumista kertaan lasten kanssa museoetiketin - kaikkea kaunista saa katsoa ja ihailla, saa pitää äitiä kädestä kiinni, saa istua rattaissa, saa kysyä museon henkilökunnalta kysymyksiä ja pitää kertoa minulle jos joku pelottaa. Sen sijaan ei saa juosta, huutaa eikä koskea mihinkään - paitsi sellaisiin juttuihin, joihin aikuinen erikseen antaa luvan. Olen todennut parhaaksi että kun nämä kerrataan aina, niistä toivottavasti syntyy rutiini, eikä itse näyttelyssä tarvitsisi enää hokea äläkoskeälähuudaäläjuokse. Se kun vie näyttelyilon lasten lisäksi myös aikuisilta.

Museon jälkeen mennään aina ulos leikkimään, jolloin lapsilla on mahdollisuus purkaa parin tunnin kulttuuriannoksen aikaansaamat energiapatoutumat. Ja patoutunutta energiaa on jokaisen kerran jälkeen ollut runsain mitoin. 

Uni, tuo pikkulapsiperheiden juoksuhiekka

Koska en ole nukkunut yli kolmeen vuoteen, muistini ei toimi kovin hyvin. Ja koska muistini ei toimi kovin hyvin, olen jo unohtanut mitä olen aiemmin kirjoittanut. Ja koska olen jo unohtanut mitä olen aiemmin kirjoittanut, tulen luultavasti toistamaan itseäni myös jatkossa. Ja koska tulen luultavasti toistamaan itseäni myös jatkossa, koen tarpeelliseksi pahoitella sen ärsyttävyyttä jo etukäteen. 

Kuten taisin tuolla ylhäällä jo todeta, en tosiaan ole nukkunut yli kolmeen vuoteen. Nukkunut-schmukkunut. Nukkumaan en ole pystynyt, koska kupeideni hedelmät eivät nuku, ei sen takia että katsoisin Game of Thronesia yöaikaan. Game of Thronesia en voi katsoa, koska se on aivan liian pelottava. Näkisin painajaisia, kuten aina näen painajaisia pelottavista televisio-ohjelmista. Twin Peaks on aiheuttanut minulle painajaisia vuodesta 1992 alkaen. Saattaa tosin myös olla etten näkisi painajaisia, koska jotta voisin nähdä painajaisia, pitäisi minun nukkua. Pitäisiköhän sittenkin katsoa Game of Thronesia? Kaikki sitä aina suosittelee. Uusi kausikin taidetaan julkaista lähiaikoina. 

Molemmat lapsemme ovat aina olleet huonoja nukkujia. Kumpikaan ei ole vain nukahtanut, vaan nukahtamisen eteen on pitänyt imettää, hytkyttää, heiluttaa, laulaa, runoilla ja heittää muutama takaperinvoltti. Olen kuullut tarinoita lapsista jotka nukahtavat  ruokapöydässä istuessaan tai lattialle kesken leikkien, ja suhtautunut heihin samoin kuin yksisarvisten olemassaoloon ja homeopatian toimivuuteen - joku niistä aina puhuu, minä uskon kun itse näen. Meidän lapsoset ovat nukkuneet päiväuniaan yleensä vain kantoliinassa, kumpaakaan ei ole ollut mahdollista nukuttaa vaunuihin vauva-aikana ja molempien yöheräilyjen määrä ensimmäisen vuoden aikana on ollut mitä tahansa viiden ja viidenkymmenen välillä. Esikoinen oli reilusti yli kaksivuotias nukkuessaan ensimmäisen kokonaisen yön. Molemmilla on poikkeuksellisen pieni synnynnäinen unentarve, ja he nukkuvat tunteja vähemmän kuin yleensä keskiarvounentarpeesta puhuttaessa. Keskiarvo toki syntyy siitä, että joku jossain (muualla) nukkuu enemmän ja joku toinen (meillä) vähemmän. 

Kuopuksen vauvavuonna olemme kokeilleet kaikki mahdolliset nukkumisjärjestelyt, kantavana periaatteena on toiminut "kunhan edes joku perheestä nukkuu". Minä olen nukkunut ollut hereillä vauvan kanssa eri huoneissa, eri sängyissä ja eri patjoilla. Puoliso on nukkunut joko esikoisen kanssa tai yksin eri huoneessa, silloin kun esikoinen on nukkunut vauvan ja minun kanssani. Koska puoliso on opiskellut/käynyt töissä, olemme priorisoineet hänen unensa. Minä myös kestän valvomista poikkeuksellisen hyvin - tämän todistaa se, että olen pysynyt jokseenkin toimintakykyisenä. Kuopus näet nukkui elämänsä ensimmäisen vuoden 40 minuutin pätkissä. 

Vuodenvaihteen tienoilla mielenterveyteni alkoi toden teolla rakoilla unenpuutteen vuoksi, jolloin vaihdoimme nukkumisjärjestelyjä siten, että minä nukun lastenhuoneessa patjalla esikoisen kanssa ja puoliso nukkuu makuuhuoneessa kuopuksen kanssa. Samalla lopetin yöimetyksen (palaan tähän myöhemmin toisen postauksen muodossa). Nykyään lapset menevät nukkumaan suunnilleen samaan aikaan, kahdeksan ja yhdeksän välillä. Annan kuopukselle iltamaidon sohvalla, jonka jälkeen puoliso vie taaperon sänkyyn nukkumaan ja minä luen esikoiselle iltasadun kainalokkain ja sammutan valot. Esikoinen herää öisin itkemään pari kertaa, pääasiassa itku liittyy kasvukipuihin ja painajaisiin. Joskus itku loppuu heti kun lapsi pääsee kainalooni turvaan, joinain öinä rauhoitteluun menee kauemmin.  

Puolison kanssa kuopus nukkuu nykyään hyvin - joinain öinä taapero ei herää kertaakaan. Tai siis ei herää ennen aamua, joka meillä alkaa samaan aikaan kun Odinin soturit haastavat riitaa nakkikioskeilla kautta maan, aamuneljän ja aamukuuden välillä. Tämän jälkeen puoliso ei enää saa nukutettua taaperoa uudelleen, vaan tuo Toivon lastenhuoneeseen syömään aamumaitoa. Ideaalitilanteessa taapero torkahtaisi silloin rinnalle, jonka jälkeen minäkin saisin nukkua vielä hetken. Oikeassa elämässä näin ei tapahdu, joten minä herään zombina. Minun zombiuteni lisäksi kukonlaulun aikaan heräämiseen liittyy muitakin ikäviä lieveilmiöitä - kuten kuopuksen aamumölinä, johon esikoinen usein herää. Jos yritän viedä taaperon pois lastenhuoneesta, herää huutoon koko kerrostalo. Molempien yöunille tulee siis mittaa 8-9 tuntia, jonka lisäksi vuosikas nukkuu yleensä tunnin verran päiväunia - jos ylipäätään saan hänen pahantuulisuutensa nukahtamaan. Rakkaimmista rakkaimmat lapset, olisi ihanaa jos nukkuisitte. 

Joskus ne vielä nukkuu. Joskus ne vielä nukkuu. Joskus ne vielä nukkuu. 

Kahdenkeskistä aikaa

Kuopuksen ikimuistoisen ihanasta synnytyksestä on kulunut aika tarkkaan vuosi ja kolme kuukautta. Sinä aikana olen viettänyt runsaasti aikaa kahdestaan vauvan kanssa, samalla kun esikoinen on ollut puolison kanssa ulkoilemassa, uimassa tai kaveritreffeillä. Jako tapahtui varsin luontevasti, kun runsaasti rinnalla aikaa viettänyt, hyvin suuritarpeinen ja hyvin temperamenttinen vauvatapaus ei epätoivon hetkellä hyväksynyt muita lohduttajia kuin minut. Vaikka taaperoksi kasvanutta vauvaa voi edelleen kuvata täsmälleen samoilla adjektiiveilla, eikä imetys ole juuri vähentynyt, viihtyy taapero luonnollisesti nykyään myös isänsä seurassa. Olikin taannoin vallan pysäyttävää tajuta, etten siitä huolimatta ole tainnut viettää kodin ulkopuolista, kahdenkeskistä aikaa seniorilapsen kanssa kertaakaan sen jälkeen, kun juniori tuli taloon. 

Tämän havainnon jälkeen tilanne tuntui vaativan nopeaa korjausta ja tiistaina sain siihen mahdollisuuden. Puoliso lähti kävelemään kohti Mäkelänrinteen uimahallia rattaissa päiväuniaan nukkuvan kuopuksen kanssa, me suuntasimme esikoisen kanssa bussipysäkille ja lähdimme kohti villejä seikkailuja. Olin jo aiemmin tiedustellut mitäköhän mielettömän ihanaa kolmevuotias haluaakaan tehdä, kun on mahdollisuus viettää muutama tunti kahdestaan äidin kanssa. Lapsi halusi museoon. 

Yhdessä mietittiin eri museovaihtoehtoja ja päädyttiin lopulta lähtemään Kansallismuseoon. Bussipysäkillä otettiin pakollinen tyttöselfie ja juteltiin siitä, miten kivaa on viettää aikaa ihan kahdestaan. Ja voi pojat, niin oli. Kolmevuotiaan lapsen kanssa kahdestaan reissaaminen oli valtavan hauskaa. Ei rattaita, ei kantovälineitä, ei vaippoja, ei ruokalappuja, ei vaihtovaatteita, ei päätöntä autojen alle juoksemista, ei juurikaan käsittämättömiä raivareita. 

Takit, hatut ja reppu jätettiin narikan säilytyslokeroon kun tehotiimimme lähti ratsaamaan kansallisaarteita. Kansallismuseon näyttelyissä riitti mukavasti aiheita erilaisille kulttuurikeskusteluille. Toisen kerroksen mieleenpainuvin juttu oli pitkä monologini siitä, miksi museoihin ylipäätään säilötään kansallisesti tärkeitä tavaroita. Suu vaahdossa selitin, miten tärkeää on ymmärtää tietää mistä tulemme, tajuta historiaa ja oppia tehdyistä virheistä ja miten ilman museoita nyt ei välttämättä tiedettäisi millaista elämä Suomessa on ollut aiemmin. Lapsi kuunteli pitkään ja lopulta vastasi, ettei tiedä mitä tarkoittaa säilyke. Vaihdoin puheenaiheen Frozeniin. 

Kansallismuseon Vintille päästyämme lapsi menetti kiinnostuksensa olemassaolooni ja pinkoi isoa tilaa edestakaisin. Oli selvästi vaikea päättää, olisiko rakentanut tiilimuuria, leikkinyt kauppaa vai ratsastanut hevosella, jolloin lapsi yritti tehdä näitä kaikkia samanaikaisesti. Vintti olisi tarjonnut vielä paljon enemmän tekemistä, jos sieltä olisi löytynyt kavereita, nyt lapsi turhautui yritettyään ottaa kontaktia pariin vastahakoiseen kouluikäiseen. 

Museokierroksen jälkeen meillä oli aidosti mielenkiintoisia keskusteluja, kun lapsi pohti ääneen mieltään askarruttavia juttuja ("taide on tosi ihana juttu"), teki ympäristön havainnointia ("miksi toi ihminen on noin karvainen"), näytti omatoimisuutensa ("mä meen nyt vessaan, älä tuu mukaan"), harjoitteli omien tunteiden sanoittamista ("mua harmitti kun toinen lapsi ei halunnut juosta", samoin kuin äidin tunteiden sanoittamista ("äiti, sua harmitti kun mä juoksin") ja museotripin jälkeen kaiken kruunasi kahvilakäynti, jonka aikana minun ei tarvinnut nousta kertaakaan pöydästä. Yksikään lapsi ei karannut, kukaan ei huutanut, kukaan ei kaatanut mitään, lähtiessä lattialta ei tarvinnut siivota ruokaa ja sain juoda kahvini kuumana. 

Tämän kokemuksen perusteella oletan, että kahden vuoden kuluttua meillä on vaipattomat, kävelevät, ajattelevat, omatoimiset lapset, joiden maailma ei kaadu siihen, että estän heitä mäiskimästä minua leikkiautolla päähän. Vuosi 2018 on ihan oven takana. 

Satakaksitoista askelmaa

Tammikuun puolivälin tienoilla alkoi kotiäitiyteni mieleenpainuvin ajanjakso, jota tulen taatusti muistelemaan vielä kuolinvuoteellani. Silloin pyörähti käyntiin taloyhtiön hissiremontti. Ai miksikö hissiremontti voittaa legendaarisuudessaan ensiaskeleet, meritähtiraivarit, syliin nukahtaneen nukkaposkisen vauvan tuijottamisen ja poskihampaiden puhkeamisen, kysyt. 

Asumme taloyhtiön toiseksi ylimmässä kerroksessa, joka on seitsemäs tai kahdeksas, käytetystä laskutavasta riippuen. Jotta pääsemme kotiin, pitää kävellä 112 (satakaksitoista) porrasta. Saman verran portaita on tietysti myös alas, eli jokainen ulkona piipahtaminen tuottaa 224 käveltyä askelmaa. 

Tein tänään nopean päässälaskun laskutehtävän puhelimen laskimella, jolla selvitin montako porrasta olen kiivennyt viimeisen 1,5 kuukauden aikana. Poistumme kotoa päivän aikana yleensä kaksi kertaa, joten päivässä kävelen keskimäärin 448 porrasaskelmaa. Viikossa on seitsemän päivää, yhteensä 3080 askelmaa. Kuukaudessa on 30 päivää, yhteensä 13440 noustua porrasta. Tällä matemaattisella osaamisella voidaan siis ynnätä, että puolessatoista kuukaudessa askelmia on kertynyt  20160. Remontin on tarkoitus päättyä maaliskuun aikana, jos aikataulu pitää. 

Huomionarvoista on, että kolmevuotias esikoinen on kävellyt melkein yhtä monta porrasta, koska muistan kantaneeni häntä vain kahdesti - influenssan vuoksi lapsella oli kuumetta 41° celsiusta, tällöin kannoin ipanan sekä alas taksiin, että Lastenklinikkavisiitin jälkeen takaisin ylös ja yhden kerran kannoin superväsyneen lapsen ylös, kun puoliso oli mukana, ja pystyi kantamaan taaperoa. Meillä on siis äärettömän reipas lapsi. Eikun äh, tajusin tehneeni paskan laskelman. Mehän olimmekin taannoisen influenssaviruksen tiimoilta sisällä 9 päivää, eli silloin kaikilta jäi astumatta ainakin 4032 askelmaa. Mutta toisaalta on ollut runsaasti päiviä, kun portaita on kavuttu kolme kertaa, ehkä se tasoittaa luvut lasketun suuntaisiksi. KOSKA TÄRKEINTÄHÄN ON, että saadaan selville täsmällinen lukema, neurootikko sisälläni huutaa. 

Lähes jokaisella kerralla noustessani huipulle aiemmin mainitut satakaksitoista askelmaa, on toisella käsivarrellani ollut kymmenen kiloa kuopuspoikaa, selässä painava reppu ja toisessa käsipuolessa kolmevuotias, jonka kävelemismotivaatiota yritän pitää yllä lauluilla ja leikeillä. Välillä kuopus on selässä pakattuna kantoliinaan, toisessa kädessä on reppu ja toisessa kädellä pidän kiinni esikoisesta, joka ehtii sanoa aika montaa kertaa matkan aikana mulla on voimat ihan loppu. Enkä epäile yhtään etteikö lapsella olisi voimat ihan loppu, niin on useimmiten myös minulla. Positiivisena näen tässä sen, että. Niin, en siis kyllä näe tässä yhtään mitään positiivista. 

Hissiremontti on ollut kamalaa aikaa. Yleensä aina kun olen saanut kannettua lapsi- ja tavarakuorman yläkertaan ja laskettua taaperon maahan, molemmat lapset jo karjuvat täyttä kurkkua.  On hiki, väsy ja nälkä. Minä olen luonteeltani peruspositiivinen tallaaja, mutta hissiremontin aikana on tullut melko monta kertaa käytettyä mielikuvituksellisia kirosanoja kuvaamaan omia fiiliksiä. 

Hissiä remontoivat työmiehet ovat kirvoittaneet esikoisessa koko joukon tarkkoja huomioita, joista mieleenpainuvimmat liittyvät urakoitsijoiden ulkonäköön - Fiona on muun muuassa kertonut minulle, mistä tunnistaa työmiehen. Tietysti siitä, että sillä on paljon hiuksia naamassa ja käsissä. Eräs usein paikalla oleva sähköasentaja tunnetaan nimellä jättiläinen. Kommentit annetaan tietysti aina urakoitsijoita ohitettaessa, jolloin työmiehet teeskentelevät kohteliaisuussyistä kuuroja - tahi ovat onnekkaita eivätkä ymmärrä kieltä.

Toissa-aamuna lähdin lasten kanssa - jälleen kerran - kiireisissä tunnelmissa ulos asunnosta. Piti ehtiä ajoissa aiemmin sovittuun perhekerhotapaamiseen vapaaehtoistyön tiimoilta. Esikoinen haluaa useimmiten lähteä kävelemään portaita alas jo ennen minua ja kuopusta. Lähetin Fionan kapuamaan portaita  alas ilman takkia (se puetaan usein vasta alhaalla, jotta vältyttäisiin kuumuusfiaskolta) ja jäin tarkistamaan onko repussa kaikki tarpeellinen, tietäen että perhekerhon jälkeen menisimme vielä Luonnontieteelliseen museoon ja näkisimme ystäviä. Kaikki oli mukana, vielä oma takki niskaan ja ripeästi taapero syliin, puolijuoksua portaat alas - kunnes hupsista-helvetin-rallaa, heti alimpaan kerrokseen ennätettyäni, huomasin unohtaneeni esikoisen takin ylös. Nousin satakaksitoista porrasta ylös taapero sylissä, hain takin, juoksin satakaksitoista porrasta alas  hikisenä rimpuileva taapero sylissä ja ihan vailla vastoinkäymisiä pakkasin lapset rattaisiin. Edessä oli enää parin kilometrin juoksulenkki naapurikaupunginosaan, kun bussi meni nenän edestä. 

Hissiremontti, ihmisen parasta aikaa. 

Luontourpo

Suhteessa lapsiin haluaisin olla monessa asiassa ihanteellinen esimerkki ja kasvattaja. Nyt preppauksessa olevan kulttuuriemouden lisäksi olisi mieletöntä olla mm. askartelijaäiti, futismutsi ja luontoemakko - mainituista osaidentiteeteistä viimeisimmän puuttuminen ahdistaa eniten. Tunnustan, täältä löytyy sellainen kolmevitonen, jonka luonnontieteellinen osaaminen on nykyään samaa luokkaa keskiverron nelivuotiaan kanssa. En enää tunnista villivihanneksia, lintuja, hyönteisiä, puita tahi huonekasveja. Kotimaiset viljat ja lehmärodut tunnistan edelleen, sen verran maitotilallisen tytärtä suonissani virtaa, mutta melkein kaikki muu on kadonnut muististani. Ja voi kyllä, joskus menneisyydessä lajien tunnistaminen on ollut hallussa. 

Häpeästä punastellen muistelen viime syksyä. Päivittäisen kotimatkamme varrella on valtava määrä erilaisia puita, jotka syksyn mittaan loistivat ruskan eri sävyissä. Niitä tietysti tutkittiin esikoisen kanssa. Lehdistä tunnistin varmuudella vain pihlajan, vaahteran, tammen ja koivun (hies- ja rauduskoivut menivät taatusti sekaisin). Se fiilis, minkä sain kokea, kun oma lapsi kyseli kerta toisensa jälkeen, että mikä lehti tämä ja tämä ja tämä on, ja jouduin vastaamaan etten tiedä. Äh. Ideaaliminä ajattelee, että puiden tunnistaminen on itsestäänselvä kansalaistaito, reaaliminä tunnustaa ettei ole jaksanut opetella niiden tunnistamista sen kerran unohdettuaan.

Minä rakastan olla metsässä, sienestän, marjastan, telttailen ja vaellan. Enkä silti erota toisistaan haapaa ja lehmusta (en muista lainkaan miltä edellä mainitut puut näyttävät, joten saa nauraa, jos niiden sekoittaminen keskenään ei edes ole mahdollista). Minusta on tullut luontourpo. Luontodementiaani kuvaa myö se, ett' katsoessani lasten kanssa kuvakirjoja eläimistä, erehdyn toisinaan kissaeläinten lajeista. 

Ja tässä, rakkaat lukijat, tässä kuvassa on leijonatiikeri. 

Puoliso vietti lasten kanssa koko lauantain. Minä hortoilin kaupungilla itsekseni ja join kahvia, kuten tarkkaavaisimmat jo huomasivat Instagramista. Lapset sen sijaan pääsivät käymään Korkeasaaressa läheisten ystävien seurassa. Luulenkin, että tämän reissun jälkeen lapset tunnistavat enemmän eläimiä kuin luontourpo emonsa. 

Alla olevassa kuvassa on antilooppejametsäpeuroja. 

Minä olen kasvanut maitotilalla, peltojen keskellä. Olen pesunkestävä maalainen, joka tajusi verrattain myöhään, että muut ihmiset ostavat maitonsa tölkeissä ruokakaupasta. Muistan nähneeni ensimmäisen maitopurkkini serkkujeni luona valtavan isossa kaupungissa (Hyvinkää), jolloin ääneen ihmettelin mikä se oikein voi olla. Ja se hetki, kun maistoin purkista lasiin kaadettua rasvatonta maitoa! Eihän se mitään maitoa ollut, ei maistunut etäisestikään samalta kuin se ihan oikea lehmänmaito, se mikä meillä haettiin kannulla navetasta. 

Lähes kaikki muistikuvani lapsuudesta liittyvät agraariyhteiskuntaan ja maalaiselämään. Kevään ensimmäiseen päivään - siihen hetkeen, kun koko talven navetassa olleet lehmät päästettiin laitumelle. Vasikoiden syöttämiseen. Heinäpaalien päällä kiipeilyyn, sähköpaimenesta saatuihin iskuihin, viljan puimiseen, perunoiden nostamiseen ja kuusentaimien kasvattamiseen. Jokirantaan, traktorikyytiin, kyläkouluun ja navettakissoihin. 

Omat lapset tulevat mitä ilmeisemmin kasvamaan kaupungissa. Eivät välttämättä Helsingissä, mutta kaupungissa joka tapauksessa. Hämmentävää tajuta, että lapset kuuluvat sukupolveen, josta pienen pieni vähemmistö tulee kasvamaan maatiloilla. Valtava ero omaan kahdeksankymmentäluvun polveen, jolloin pieniä maatiloja oli vielä Suomi pullollaan. Ja vaikka ei silloin olisikaan kasvanut pellon laidalla, usein suvusta löytyi kuitenkin jyväjemmari, jolloin kosketus maalaiselämään säilyi edes välillisesti. Nykylapset eivät tule saamaan tätäkään. 

Eksyin aiheesta. Oikeasti piti kirjoittaa luontosuhteesta ja maalaislapsuudesta. Nyt kuulostankin alkiolaiselta nostalgikolta, joka haikailee takaisin kekkoslovakiaan ja aikaan ennen internettiä. Yritän irtautua heinänhajuisista muistoista, mutta se on jostain syystä vaikeaa. Itkettääkin vähän. 

Taidan keskittyä kyynelehtimiseen, mutta katsokaa te miten söpöjä lapsia Amazoniassa vipelsi lauantaina! Kameran linssi oli mennyt tropiikin lämmössä huuruun, luoden kuviin lähes sadunomaisen tunnelman. 

Kuvat: Antti Vierola