Taiteen tuottavuusloikka

Minulla on ilmainen vinkki maan museokuraattoreille - tuottavuusloikan nimissä taidenäyttelyn pituus kannattaa jatkossa mitoittaa mahdollisimman lyhyeksi. Suosittelen kolmen viikon mittaista jaksoa ja perustelen esitykseni seuraavasti:

Ensimmäisellä viikolla näyttelyn katsastavat aidosti taiteista kiinnostuneet ihmiset; toisella viikolla aidosti taiteista kiinnostuneiden ystävät ensimmäisen ryhmän antamien suositusten perusteella ja kolmannella eli viimeisellä viikolla kaupungin kaikki muut asukkaat. Näin tapahtuu aina. Kulttuuriwannabet (minä) havahtuvat näyttelyihin aina vasta silloin, kun purkamista ollaan jo aloittamassa, täysin näyttelyajan pituudesta riippumatta. 

Keskiviikkona minä ja lapset kuuluimme ryhmään kaupungin kaikki muut asukkaat. Helsinki Art Museum (ystäville HAM), on esitellyt Ai Weiwein vaikuttavia teoksia viime vuoden syyskuusta alkaen ja näyttely päättyy tämän viikon sunnuntaina. Museossa oli itseni, yksivuotiaan kuopuksen ja kolmevuotiaan esikoisen lisäksi suunnilleen satatuhatta muuta helsinkiläistä. Pääkaupunkiseudulla juuri vietettävä hiihtoloma ei myöskään - yllättäen - vähentänyt kävijöiden määrää. 

Jätimme vaatteet narikkaan, esittelimme Museokorttimme lipunmyyntitiskin asiakaspalveluhenkilölle ja runnouduimme muiden mukana katsomaan näyttelyä. Kuuliaisesti kiersimme ensin HAMin ensimmäisen kerroksen, josta löytyi esikoisen tähänastisen museouran ehdottomat lempiteokset - Karoliina Hellbergin värikkäät VILLE-taulut. Jostain syystä Tove Janssonin työt eivät kiinnostaneet kumpaakaan, eivätkä lapset myöskään halunneet jäädä piirustuspaikalle luomaan tulevaisuuden ikonisia muumipeikkoja. Kuopus juoksi riemuissaan huoneesta toiseen ja yritti löytää kiipeilypaikkoja. 

Kerroksen kierrettyämme pääsimme lopulta katsomaan Ain visioita. Ja kyllä, olivathan ne juuri niin huikeita kuin odotinkin. Harmi vaan, että näsäviisas kolmevuotias halusi päteä taidetietämyksellään - viheliäs lapsi halusi selvästi pilata odottamani elämyksen:

"Äiti, tää ei kyllä oo taidetta"

"Hmm, miksei tää sun mielestä ole taidetta?"

"No täällä on puu ja jalkapallo ja talo, ei ne oo taidetta. Isi sano niin että musiikki, maalaukset, veistokset ja muut on, mutta ei nää kyllä ole ja mä tiedän sen koska mä oon lapsi"

Taidekriitikon sanoista huolimatta Ai Weiwei onnistui tekemään minuun lähtemättömän vaikutuksen. Suurimmat tunteet pintaan nosti Tukirauta ja laatikko (2014). Weiwein tyylille ominaisesti varsin kantaaottava teos liittyy Sichuanin vuoden 2008 maanjäristykseen, jossa kuoli tuhansia lapsia huonosti rakennettujen koulujen romahdettua heidän päälleen. Taiteilija tukijoineen keräsi raunioista 200 tonnia harjateräksisiä tukirautoja ja valoi niistä marmorisia kopioita, jotka lepäsivät näyttelyssä pehmustetuissa puuarkuissa. Kaikessa ahdistavuudessaan teos oli pysäyttävä. 

Keskeytin kuopuksen juoksutreenit heti yläkertaan siirtymisen jälkeen - perheellämme kun ei olisi ollut varaa korvata kaikkea sitä, minkä taapero olisi saanut muutamassa minuutissa kaadettua ja hajotettua. Vuosikas sai katsella näyttelyä kantoliinassa kiljahdellen. 

Museokortin myötä esikoinen on entistä enemmän alkanut muistuttaa ensimmäisen vuoden taideopiskelijaa. Jokaisen museokäynnin jälkeen lapsen sanavarastoon on ilmestynyt uusia sanoja, joita hän ripottelee muun puheen sekaan. Tällä viikolla pinnalla on ollut installaatio. 

"Pikkuveli! Älä riko mun installaatiota!"

Edellä mainittu kaikui kotonamme tilanteessa, jossa kuopus penkoi leluilla täytettyä kerhoreppua. 

Amos Andersonilla kylässä

Maanantai on hyvä päivä käydä museossa, ajattelin. Ai Wei Wein näyttely pitää ehtiä näkemään tämän viikon aikana, ajattelin. Lapsetkin varmasti nauttivat räntäsadepäivän museoretkestä, ajattelin. 

Viikon ensimmäisiltä kaveritreffeiltä vapauduttuamme suhasimme metrolla Hakaniemestä ensin Kamppiin ja tallustimme Tennispalatsin yläkertaan, jossa muistin asian, jonka kaikki oikeasti museoissa käyvät kulttuuri-ihmiset jo tiesivätkin - maanantaisin museot pitävät ovet säpissä. 

HAMin suljettujen porttien edessä ääneti kiroillessani mieleeni nousi edellisellä viikolla verkkokalvoilleni tallentunut muisto erilaisesta museonuoresta, Amoksesta, joka pitää ovensa avoinna maanantaisin. Lähdimme siis kohti Yrjönkatua. 

Lasten ja rattaiden kanssa liikkuessa matkanteko on aina tahmeaa ja monin paikoin mahdotonta. Sohjoiset kadut, päälle kävelevät vajavaisella näkökyvyllä varustetut ihmiset, painavat ovet, ahtaat tuulikaapit sekä eri rakennusten kapeat ja sokkeloiset väylät eivät varsinaisesti ilahduta, kun epäkuntoisten bugisten päällä kulkee 25 kg nuorta lihaa - talvikäyttöön tarkoitetut eturenkaat eivät käänny, esikoinen vapaamatkustaa seisomalaudalla ja liian lyhyiden päiväunien jälkeen herännyt kuopus huutaa ratasvihaansa. Perille päästyämme kaikilla oli mukava alkuhiki päällä. 

Vilautettuani vippiäni lipputiskillä roudasin lapset hissillä kellarikerroksen narikkaan, taaperoimetin kuopuksen hiljaiseksi ja pyrin rauhoittamaan itseni hengittämällä meditatiivisesti. Jätimme narikkaan rattaat, haalarit, huivit, aivot, pipot, hanskat, kaulurit ja takit. 

Amos Andersonin taidemuseon viidennessä kerroksessa ja puolen kerroksen päässä sijaitsevassa kappelissa oli esillä näyttely Perustajan aarteet, joiden joukosta löytyi myös molempien lasten suosikkiteokset. Kuopus ei juuri vielä osaa puhua, mutta innostuu yrittämään aina rinnat nähdessään - tissi-innostushuuteluun riitti tällä kertaa myös Angelo Solimenan teos Neitsyt Maria, Jeesuslapsi ja pyhimys, jossa universumin kuuluisin neitsyt näyttää käyttävän RPS-tekniikkaa (vaikka ensi vilkaisulla kuvittelinkin pyhimyksen kourivan impeä utareista) - ai että mikä RPS-tekniikka, kysyt sinä. Minä vastaan linkillä. 

Esikoinen sen sijaan innostui kappelin lasimaalauksesta "oooo, kauniita värejä!". Muissa kerroksissa sijaitsevien taulujen eteen vikkeläjalkainen sähköjänis ei malttanut pysähtyä, jonka vuoksi taidemuseon kokoelmasta ei jäänyt mieleeni yhtään teosta. Museon perinpohjaiseen kiertämiseen kului kolmevuotiaan tahdissa kokonaiset 32 minuuttia, jonka jälkeen hävisin selkeillä numeroilla kellarikerroksen narikassa ja invavessassa käydyn lähtöpissa-karkuunjuoksu-ulkovaatepainin loppuottelun. 

Huikean onnistunut kylttyyrikokemus! 

Puhtaanapitoterapiaa

Teen paljastuksen - minä rakastan siivoamista. Tai itse asiassa minä olen aina rakastanut melkein kaikkia kotitöitä. 

Mikään muu asia ei tuota minulle niin kokonaisvaltaista mielihyvää, kuin astianpesukoneen tiivisteiden puhtaaksi hinkkaaminen, viherkasvien lehtien pyyhkiminen ja silitettyjen lakanoiden pujottaminen tuuletettujen peittojen ylle. Sen vuoksi onkin raskasta tajuta, että edellinen kerta, kun olen tehnyt jonkin edellä mainituista asioista, on ollut kolmisen vuotta sitten, kun esikoinen oli parikuinen liinavauva. 

Yhden vauvan äitinä aikaa tuntui olevan määrättömästi ja tekemistä kohtuullisesti. Leivoin leipiä ja sämpylöitä, kokkasin, siivosin, järjestelin, nautin pitkistä kahvilakäynneistä ja ylläpidin omaa ulkonäköäni. Alle puolivuotiaana suuritarpeinen esikoinen oli tyytyväinen vain kantoliinassa, niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin - sen takia (ja siitä huolimatta) minulla oli jatkuvasti kaksi kättä käytettävissä. Äitiys tuntui luontevalta, koti pysyi siistinä ja ruoanlaitto mielekkäänä. Koin hallitsevani elämääni.

Nykyään todellisuus on toinen. Meillä on aina sotkuista ja päässäni pyörii luuppina tekemättömien metatöiden lista välikausivaatteiden hankkimisesta, lelujen korjaamisesta, huonekalujen entisöimisestä ja heijastinnauhojen ompelemiseen. Nykyään tavoitetasoni siisteyteen liittyvissä tehtävissä on olematon - koti on siedättävän siisti, jos sisään astuessaan ei menehdy roskapussivuoren alle. Aiemmassa elämässäni - ennen lapsia - minulla oli intohimoinen asenne myös ruoanlaittoon, nykyään se herättää pääasiassa vastenmielisyyden tunteita. 

Muiden kotiäiten tavoin haaveilen kiertävästä viikkoruokalistasta, nettiruokakaupan kotiinkuljetuksesta ja robotti-imurista. Paitsi että ohhoh, viimeinen meiltä löytyykin jo. Haluaisin nyt esitellä teille Jaanan.

Jaanalla on kauniit pyöreät muodot, kiiltävän harmaa iho, lempeä katse ja pehmeät harjakset. Juuri nyt Jaana työskentelee keittiössä, lempeästi hyristen. Jos Jaanan voimat loppuu kesken urakan, osaa Jaana mennä lepäämään ja lataamaan akkunsa (miksen minäkin saa levätä ja ladata akkujani, kysynpä vaan). 

Robotti-imurin myötä elättelen toiveita, että kotimme siisteystaso pysyisi edes tyydyttävällä tasolla. Nykyisin vaivun mustan raivon valtaan jo aamuviideltä sängystä noustuani, kun jalkapohjat on välittömästi täynnä pikkukiviä ja ruoanjätteitä. Toki raivoa aiheuttaa myös se viideltä nouseminen. 

Tästä lähin aion napsauttaa Jaanan hommiin aamuisin, kun poistumme lasten kanssa kotoa. Tässä on vain yksi ongelma - jotta Jaana pystyy suorittamaan työnsä, on lattian oltava leluton ja vaatteeton. Tähän en ole vielä keksinyt muuta ratkaisua kuin kaiken irtaimiston polttamisen. 

Emo esittäytyy

Jos blogin pariin eksyy joku, joka ei tunne minua henkilökohtaisesti, saattaa lukunautinnosta jäädä puuttumaan jotain. Esittelyn voin tehdä lyhyesti (väsynyt emo) tai pitkästi (helvetin väsynyt kahden lapsen emo). 

Minä olen geneerinen lattemamma, jonka arjen kohokohdat liittyvät useimmiten erinomaiseen kahviin. Ja pullaan. Kulttuurikulma blogissa liittyykin museomissioni lisäksi vahvasti kahviloihin ja ravintoloihin, koska pulla, kahvi ja politiikka herättävät minussa suurimmat tunteet. Ah, politiikka. Siitä tulen jaarittelemaan pitkästi, provosoivasti ja painokkaasti. Mahdollisuuden tullen keskustelen mielelläni myös imetyksestä, lapsentahtisuudesta ja tasa-arvosta. Ihmisnisäkkäänä olen varsin lupsakka, ekstrovertti ja reipas tapaus, mutta lapsien myötä minusta on kuoriutunut myös kammottava huutaja. Hetkittäisen hirviöemouden lisäksi negatiiviset puoleni liittyvät huolimattomuuteen ja suurpiirteisyyteen, sori niistä. 

Meidän perheen kotipesä sijaitsee valtakunnan pääkaupungissa, kotoisasti hippikaupunginosan liepeillä. Puolison kanssa ollaan saatu elämässä aikaan kaikenlaista, tärkeimpänä kaksi pientä ihmistä. Esikoinen on taannoin täyttänyt kolme ja kuopus yksi vuotta. Lapset ovat elämäni suola ja pippuri, usein myös tabasco. Molemmat pienokaiset ovat vahvaluonteisia, ennakkoluulottomia ja sosiaalisia yksilöitä, joiden kanssa olen enemmän hukassa kuin maalainen Mannerheimintiellä. Kaikki blogissa olevat kuvat tulevat olemaan valokuvaajapuolison ottamia, koska kaiken rehellisyyden nimissä - minä en osaa valokuvata. Enkä ole kuvaamisesta kovin kiinnostunut. Toisin kuin kotonani asuva mies, joka ottaa mielettömiä valokuvia. 

Kotiäitiaikana olen ollut erityisen vähän kotona, koska sosiaaliset vekarat vaativat runsaasti aistiärsykkeitä muiden lasten muodossa. Meidät löytääkin päivittäin tallaamassa kotikaupungin pitkiä katuja, siirtymässä yhdeltä viihdytysetapilta toiselle. Todellisuudessa kuvailen itseäni enemmänkin ulkoilmaäidiksi. Ulkoilmaäitiys on miellyttävää, kunhan päivittäin huolehdin kahdesta asiasta: lapsilla tulee olla lapsikavereita ja minulla tulee olla aikuiskavereita. Laaja verkosto samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä on nähdäkseni yhtä kuin vanhemmuuden mielenterveysturva - päivät yksin kotona lasten kanssa taasen on menolippu pehmustettuun huoneeseen. Tämä toki pätee vain niissä perheissä, joissa sekä lapset että kyseiset pienokaiset itsestään ponnistanut nisäkäs ovat ikuisessa sosiaalisten kontaktien vajeessa. 

Joka ikinen aamu esikoisen päivän ensimmäinen kysymys kuuluu seuraavasti: äiti, minne me mennään tänään? 

Ampumalla tapetaan

Olen pitkään harkinnut Museokortin hankkimista, ja tämän viikon tiistaina vihdoin ryhdyin sanoista tekoihin. Ajatuksissani olen ollut aktiivinen kulttuurikasvattajaäiti, joka tarjoaa säännöllisin väliajoin lapsilleen mahdollisuuden tutustua erilaiseen taiteeseen, samalla lempeästi selittäen taiteen merkitystä arjen kauneuteen. Todellisuudessa olen tutustuttanut ipanat läheisesti ainoastaan pääkaupunkimme kahvilakulttuuriin. Kolmevuotias esikoinen tosin osaa jo tilata itselleen babyccinon, joka todistaa, ettei ole mennyt kahvilakasvatus hukkaan. Nyt tilanne tulee muuttumaan - seuraavien kuukausien aikana olen aikeissa käydä jokaisessa helsinkiläisessä museossa yhdessä lasten kanssa. Minusta tulee kulttuuriemo. 

Aamupäivän olin lasten kanssa Kumpulan kylätilan perhekerhossa, jonka jälkeen riensimme lounastreffeille Yrjönkadulle. Rulla tarjoaa mainioita vietnamilaista sormiruokaa, jonka syömisestä molemmat lapset kieltäytyivät. Ei haittaa, sain itse syödä enemmän. Kuopus tosin innostui lounaskeittona tarjotusta linssipunajuuri-jajotainmuutaenmuistamitä-sopasta ja pisteli menemään lähes koko lautasellisen. Ravintolasta oli poistuttava melko vikkelästi, kun kupeideni hedelmät osoittivat liian suurta mielenkiintoa Rullan kanssa samassa tilassa toimivan Nudgen valikoimaan. Esikoinen kiihdytti täyteen juoksuvauhtiin kaupan käytävällä, samalla huudellen "ooo, ihania värejä". Esteetikko selvästi. 

Lounaan jälkeen kipaisimme vielä pikaisesti läheiseen lempikahvilaamme, jossa join kahvia ja söin elämäni ~400 voisilmäpullan. Lähdimme Patisseriesta kohti Amos Andersonin taidemuseota, mutta päädyimme nykimään ovenripaa turhaan. Museo pitää ovensa säpissä tiistaisin. Lopulta paimensin lapset Kiasmaan. Kiasma on lähes kaikille suomalaisille tuttu nykytaiteen museo. Se sijaitsee Mannerheimintien varressa, Helsingin ydinkeskustassa. Jätimme takit, pipot, hanskat, huivit, haalarit ja reput narikkaan säilytykseen, ja suuntasimme lipputiskille. Museokorttia rikkaampana (59€ köyhempänä) ja kahden äänestyskupongin kanssa lähdimme toiseen kerrokseen, jossa oli esiteltävänä Marskille kaveri -näyttely. Joku nähtävillä olevasta seitsemästä teoksesta voittaa iäisyyden Kiasman nurkilla, Ratsastajapatsaan kaverina. Kerroin esikoiselle, että myös hänellä on näissä vaaleissa äänioikeus, eli hän voi valita yhden seuraavista teoksista, jota sitten lopussa äänestetään. Äänestäminen oli konseptina vieras, lapsi ajatteli sen tarkoittavan huutamista. Lopulta lempparikilpailija löytyi meille molemmille ja annoimme äänemme. Samassa kerroksessa kävimme seuraavan keskustelun.

"Fiona, me ollaan nyt Kiasmassa, eli nykytaiteen museossa"

"Mikä on museo?"

"No se on sellainen tila, jossa on esillä taidetta"

"Mitä on taide?"

"Taidetta voi olla vaikka maalaus, veistos, video tai valokuva"

"Mikä on maalaus?"

"No sellainen taulu"

"Mikä on taulu?"

"Seinään kiinnitettävä teos"

"Mikä on teos?"

"Jonkun ihmisen tekemä asia, esimerkiksi maalaus"

"Mikä on maalaus?"

"Isi selittää kotona"

Siirryimme hissien avustuksella kolmanteen kerrokseen, jossa oli esillä nykytaiteen toisinajattelijoita. Suurimman vaikutuksen metrin mittaiseen näyttelyvieraaseen teki Cristina Lucasin videoteos, jossa hän on käyttänyt Eugène Delacroixin tunnettua maalausta, Vapaus johtaa kansaa. Video onnistui tuomaan pikkuihmisen mieleen kymmenittäin kysymyksiä. Loppupäivän aikana juteltiin esimerkiksi sotimisesta, toisten satuttamisesta, miekoista, kuolemasta, vankiloista, pahuudesta, vihasta, ystävyydestä, toisten kunnioittamisesta, hautajaisista, kansallisvaltioista ja avohaavoista.

Piipahdimme museokierroksen jälkeen myös Kiasma-kaupassa ja katselimme ikkunoista Mannerheimintien suuntaan. Esikoinen halusi tietää mikä on Ratsastajapatsaan hevosen nimi, ja ehdotin että hän voi käydä kysymässä lipputiskiltä. Pientä ihmistä oli vaikea huomata tiskin takaa, joten menin mukaan. Fiona esitti kysymyksen ja ystävällinen museovirkailija muisteli, että hevosen nimi olisi Catherine. Kiitimme ja haimme ulkovaatteet narikasta, jonka jälkeen museohenkilö tuli vielä kertomaan, että hevosen nimi olikin Käthy, mutta Marsalkka Mannerheim halusi nimen lausuttavan "Keet". Toivottavasti tämä on trivial pursuitin kysymyksenä tulevaisuudessa, tulisi informaatiolle käyttöä.

Kotiuduttuamme Fiona halusi kertoa isälleen päivän tapahtumista ja kertoi miten oli nähnyt miekan. Referoin lyheyesti videon tapahtumat, johon armas aviomieheni selitti lapselle, ettei sodissa enää nykyään käytetä miekkoja. Nykyään sodissa tapetaan ampumalla.