Myönnetään - ollessani yhden pienen vauvan ylimielinen äiti, en voinut kuvitellakaan muuttuvani emoksi, joka vie lapsensa päivittäin leikkipuistoon leikkimään. Olin esikoisen raskausaikana lukenut jostain (erinomainen lähde) fysioterapeutin haastattelun, jossa hän kertoi olevansa huolissaan kaupungeissa kasvavien lasten motorisesta kehityksestä. Leikkipuistojen kiipeilytelineet kun ovat liian samankaltaisia - toisin kuin hyvinä vanhoina aikoina, kun lapset hiihtivät kouluun, joutuivat susien syömiksi ja kiipeilivät puissa, joiden oksavälit eivät perustuneet EU-direktiiviin. Fysioterapeutin argumentti oli, että lasten tulisi saada kiipeillä puissa ja juosta kalliolla, jolloin motorinen kehitys olisi optimaalista. Pelloissa ja puissa kasvaneena maalaispenskana ajatus resonoi retroaivoissani ja jostain syystä annoin itselleni luvan käsittää sen niin, että Lappset-kiipeilytelineissä kiipeileminen pilaa lapsen motorisen kehityksen. Ehheh.
Paljon on vettä virrannut vantaanjoessa. Joten useimpina päivinä käymme leikkimässä aiemmin ylenkatsomieni leikkipuistojen pihoilla. Tai siis lapset käyvät leikkimässä. En osaa pakottaa itseäni antautumaan leikin pyörteisiin, kun se ei minua kiinnosta. Toki syön tarjotun hiekkakakun ja annan vauhtia keinussa, mutta varsinaisen leikkimisen jätän lapsille ja lapsenmielisille. Onneksi omat alamittaiset ovat sosiaalisia yksilöitä ja löytävät yleensä nopeasti leikkiseuraa. Esikoinen on aina ollut luontaisesti kiinnostunut kiipeilemisestä, ja olemme tukeneet luontaista kiinnostusta (kannustamisen lisäksi) varsin vapailla säännöillä. Fiona saa aina kiivetä haluamiinsa kohteisiin, kunhan ne eivät ole selkeästi kiellettyjä (esimerkkinä palotikkaat). Tässä viime kesänä napatussa kuvassa 2v 8kk kiipeää Tokoinrannan puiston liukumäkiputken päälle. Ainakin helsinkiläiset tietänevät mitä ovat leikkipuistojen pyramidin muotoiset hämähäkinverkot? Niihin esikoinen oppi kiipeämään vuosi sitten keväällä, hieman ennen 2,5 vuotispäiväänsä. Jos juuri sinua pelottaa antaa oman lapsesi kiipeillä, tippua, kaatua ja sen jälkeen yrittää uudelleen, suosittelen lukemaan Tatu Hirvosen kirjan (Milka, saat kirjan meiltä lainaan, siinä on liikaa referoitavaa). Ei hitto, nyt vasta tajusin - olikohan alussa mainitsemani fysioterapeutti äänessä juurikin Hirvosen kirjassa?
Paljon on vettä virrannut vantaanjoessa. Joten useimpina päivinä käymme leikkimässä aiemmin ylenkatsomieni leikkipuistojen pihoilla. Tai siis lapset käyvät leikkimässä. En osaa pakottaa itseäni antautumaan leikin pyörteisiin, kun se ei minua kiinnosta. Toki syön tarjotun hiekkakakun ja annan vauhtia keinussa, mutta varsinaisen leikkimisen jätän lapsille ja lapsenmielisille. Onneksi omat alamittaiset ovat sosiaalisia yksilöitä ja löytävät yleensä nopeasti leikkiseuraa. Esikoinen on aina ollut luontaisesti kiinnostunut kiipeilemisestä, ja olemme tukeneet luontaista kiinnostusta (kannustamisen lisäksi) varsin vapailla säännöillä. Fiona saa aina kiivetä haluamiinsa kohteisiin, kunhan ne eivät ole selkeästi kiellettyjä (esimerkkinä palotikkaat). Tässä viime kesänä napatussa kuvassa 2v 8kk kiipeää Tokoinrannan puiston liukumäkiputken päälle. Ainakin helsinkiläiset tietänevät mitä ovat leikkipuistojen pyramidin muotoiset hämähäkinverkot? Niihin esikoinen oppi kiipeämään vuosi sitten keväällä, hieman ennen 2,5 vuotispäiväänsä. Jos juuri sinua pelottaa antaa oman lapsesi kiipeillä, tippua, kaatua ja sen jälkeen yrittää uudelleen, suosittelen lukemaan Tatu Hirvosen kirjan (Milka, saat kirjan meiltä lainaan, siinä on liikaa referoitavaa). Ei hitto, nyt vasta tajusin - olikohan alussa mainitsemani fysioterapeutti äänessä juurikin Hirvosen kirjassa?
Esikoinen on aina saanut kiipeillä ja juosta metsissä, mutta rehellisyyden nimissä - metsäajan suuresta määrästä on kiittäminen puolisoa, ei minua. Mies itse nauttii suuresti metsissä samoilemisesta, eikä lasten kanssa vietetty aika luo tähän poikkeusta. Puoliso ei tosin myöskään pidä leikkipuistoista, eikä tunnu nauttivan hiekkalaatikon reunalla turisemisesta, toisin kuin minä. Minun luontosuhteeni on nykyään erilainen ja se taitaa liittyä lasten kanssa vietetyn ajan määrään - itse kun kotiäitinä vietän lasteni seurassa lähes kaikki vuorokauden tunnit. Ja ekstroverttiyteni takia minulle ei riitä se, että saan leikkiä 1- ja 3-vuotiaiden kanssa kävyillä, vaikka tekisin sen metsän siimeksessä. Minä tarvitsen päiviini myös aikuisseuraa ja kahvia. Samoilemme kyllä metsissä ja juoksemme kallioilla, mutta lyhyempiä hetkiä. Varsinaisille metsäretkille haluan seuraa sekä itselleni että lapsille. Sen lisäksi esikoisella on juuri nyt vaihe, kun hän kategorisesti kieltäytyy kävelemisestä. Ja uskokaa minua, metsäretken nautinnollisuutta ei lisää maassa makaava, spagettijalkainen, kurkku suorana huutava leikki-ikäinen. En malta odottaa kesää, jolloin lapset saavat jalkaan pitävät, ohutpohjaiset uimatossut ja pääsevät kiipeilemään lämpiminä hehkuville lähikallioille. Talvikenkien kova ja paksut pohja kun tappaa helposti kenen tahansa liikkumismotivaation.
Kuopus on harjoitellut kiipeilemistä aina siitä saakka, kun pääsi ensimmäistä kertaa nousemaan ylös. Hän kiipeää päivittäin ~100 kertaa pöydälle, työntää tuoleja korkeiden kohteiden eteen ja hilaa peppunsa aina vain korkeammalle. Uusin haaste on päästä kiipeämään lastenhuoneessa olevaan Niemen tehtaiden kerrossänkyyn, jossa ei ole tikkaita. Viime viikolla koin erään vanhemmuuden virstanpylvään, kun kuopus oppi kiipeämään liukumäen portaat, asettamaan itsensä istuma-asentoon ja nytkyttämään itsensä vauhtiin, ilman että minun tarvitse auttaa. Jatkossa voin entistäkin paremmalla omatunnolla vetäytyä leikkipuiston penkille istumaan ja katsomaan leppoisasti leikkiviä lapsosia. Tai sitten pysyn kymmenen sentin päässä kuopuksesta ja piden huolen, ettei puremiskautta elävä taapero onnistu iskemään hampaitaan viattomiin ohikulkijoihin.
Kuopus on harjoitellut kiipeilemistä aina siitä saakka, kun pääsi ensimmäistä kertaa nousemaan ylös. Hän kiipeää päivittäin ~100 kertaa pöydälle, työntää tuoleja korkeiden kohteiden eteen ja hilaa peppunsa aina vain korkeammalle. Uusin haaste on päästä kiipeämään lastenhuoneessa olevaan Niemen tehtaiden kerrossänkyyn, jossa ei ole tikkaita. Viime viikolla koin erään vanhemmuuden virstanpylvään, kun kuopus oppi kiipeämään liukumäen portaat, asettamaan itsensä istuma-asentoon ja nytkyttämään itsensä vauhtiin, ilman että minun tarvitse auttaa. Jatkossa voin entistäkin paremmalla omatunnolla vetäytyä leikkipuiston penkille istumaan ja katsomaan leppoisasti leikkiviä lapsosia. Tai sitten pysyn kymmenen sentin päässä kuopuksesta ja piden huolen, ettei puremiskautta elävä taapero onnistu iskemään hampaitaan viattomiin ohikulkijoihin.
Kuvat: Antti Vierola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti