16.4.2016

Kiipeilyseinä


























Lapsemme ovat kiipeileväistä sorttia, kuten aiemmassa postauksessa kerroinkin. Molemmat ovat oppineet kävelemään verrattain varhain, esikoinen kymmenkuisena ja kuopus noin kuukautta myöhemmin. Kun ipanoiden liikkumisoptio oli kerran käynnistetty, ei paikoillaan pysyminen enää ole ollut vaihtoehto. Ainoa keino, jolla jompi kumpi lapsista on mahdollista pitää aloillaan, on kantoliinaan sitominen (tai käsiraudoilla patteriin kiinnittäminen, mutta sitä en tietenkään ole vielä kokeillut). Energiset ja liikkuvaiset lapset ovat ihana asia, mutta erityisesti kotioloissa siitä on muodostunut pienoinen ongelma, kun energian purkamista pitäisi harjoittaa koko ajan. Meillä saa kiipeillä pöydillä, saa hyppiä sohvalla ja sängyllä, mutta perheen sähköjäniksille mikään ei tunnu riittävän.

Päivää ennen jouluaattoa testasimme ensimmäistä kertaa kansallista perhematkailutraditiota, päivä Tukholmassa-risteilykonseptia. Se oli koko perheen palkinto siitä, että olimme selvinneet jokseenkin täysjärkisinä edeltävästä pariviikkoisesta, kun sairastimme yhdessä, erikseen, limittäin ja päällekkäin tautikimaraa, johon kuului valloittava cocktail enterorokkoa ja oksennustautia. En kiusaa teitä yksityiskohdilla. Silja Symphony oli mainio valinta ja lapset viihtyivät erityisen hyvin Silja Landissa, eli laivan lastenmaailmassa. Esikoinen liimaantui itseään pari vuotta vanhempien kaksospoikien kupeeseen ja onnistui vakuuttamaan heidät kaveripotentiaalistaan, koska lapset leikkivät yhdessä lähes koko risteilyn ajan. Kuopus tutki leikkipaikan tarjontaa ja nautti erityisesti pallomerestä ja muiden lasten tuijottamisesta. Silja Landiin oli taannoisen uudistuksen yhteydessä rakennettu myös kiipeilyseinä, jota esikoinen kävi menestyksekkäästi kokeilemassa. Siitä se puolison ajatus sitten lähti - kotiin olisi saatava oma kiipeilyseinä. Seinä toteutettiin vuodenvaihteen tienoilla ja kiipeilykokemusta on siten karttunut nelisen kuukautta. 

Kotiin palattuamme mies tutki nettikauppojen valikoiman kiipeilyotteiden osalta, mutta päätyi kuitenkin asioimaan kiipeilytarvikkeita myyvässä kivajalkakaupassa, Kaisaniemessä sijaitsevassa Camussa. Camusta puoliso hankki ison setin erilaisia otteita ja kaupasta saatavan ruuvimutterisetin. Seuraavaksi piti löytää autoileva tuttu, jonka kanssa pääsee käymään rautakaupassa hakemassa kiipeilyseinään tarvittavan levymateriaalin ja kakkosnelosta. Miehen kaveripiiristä löytyi tuntomerkit täyttävä hyväntekijä, joka lupasi auttaa myös seinän rakentamisessa. Minun tehtäväni oli vain pukea lapset ja poistaa alamittaiset apurit asunnosta - takaisin saatii palata kun seinä olisi valmis. 

Iltasella palasimme uudistuneeseen kotiin, jonka lastenhuoneesta löytyi järjettömän hieno kiipeilyseinä! Joulukuussa kolme täyttänyt esikoinen oppi kiipeämään kattoon saakka vielä samana päivänä, kun kiipeilyseinä oli rakennettu, kuopus taasen kiinnostui kiipeilystä vasta äskettäin, ikää oli tällöin 1v 3kk. Sivumennen sanoen, kotiin rakennettu kiipeilyseinä taitaa olla tae sille, että lapsille löytyy aina leikkikavereita. Taannoin lupasin lainata naapurin eskari-ikäisille lapsille pyöränpumppua, jonka kourallinen lapsia kävi hakemassa oveltamme ja näki samalla vilauksen kiipeilyseinästä. Voi sitä ihmetyksen ja ihastelun määrää.

Haastattelin kanssani asuvalta kiipeilyseinämestarilta vapaamuotoiset ohjeet rakentamispuuhaan, josko joku muukin innostuisi ilahduttamaan perheen pienimpiä.

Valitse mihin kohtaan kiipeilyseinä rakennetaan. Meillä se päätettiin asentaa nurkkaan, joka mahdollisti kolmen eri tasoisen kiipeilyreitin tekemisen. Mittaa huonekorkeus ja laske materiaalitarve. Kaiva kuvetta ja kanna tykötarpeet kotiin. Vanerilevyt ja kakkosneloset voi sahauttaa oikeaan mittaan jo rautakaupassa. 

Merkkaa seinän sivuihin ja keskelle kohdat joihin upotat proput. Poraa kakkosnelosiin reiät ja kiinnitä ruuveilla propattuihin koloihin. Asettele koivuvanerilevyt maahan ja sommittele kiipeilyreitit halutun vaikeusasteen ja lasten pituuden mukaan. Poraa vaneriin reiät, ruuvaa otteet kiinni. Kiinnitä levyt kakkosnelosiin pitkillä puuruuveilla. Viimeistele nurkka kulmaraudoilla, imuroi kertynyt rakennuspöly ja päästä pikkuapinat kokeilemaan kiipeilytaitojaan. 

Koivuvaneri 16mm 2 x 120cm x oman kodin kattokorkeus kakkosnelosta (meillä 240cm)
Kulmarauta x 3
4 x oman kodin kattokorkeus kakkosnelosta (meillä 240cm)
Tic, Tac ja Toe -kiipeilyotteet, yhteensä 40kpl
Lyöntimutteri 10 mm x 40
Otepultti 10x90mm x40

Kiipeilyseinän kokonaiskustannukseksi tuli 340€. Hinta ei sisällä remonttikahveja. 

7.4.2016

Huutajaminä

Ennen muuttumistani kahden lapsen äidiksi en tiennyt juuri mitään sellaisista tunteista kuin raivo, voimattomuus ja uupumus. Toki olen aina kiihtynyt jos suklaa on loppunut yllättäen, mutta vasta lasten myötä minulle on selvinnyt, mitä ihan oikea raivostuminen tarkoittaa. Aikuisiällä muistan suuttuneeni yhden kerran ja tämä on tapahtunut vuonna 2002. Nyt aion paljastaa koska ja miksi sisältäni löytyy huutajaäiti, joka raivoaa kolmevuotiaalle.

Yhden lapsen äitinä minulla riitti kärsivällisyyttä vaikka muille jakaa, enkä ollut huutanut Fionalle kertaakaan ennen Toivon syntymää - tämä  tosiaan liittyy persoonaani, aiemmin minusta ei ole löytynyt grammaakaan tulisieluista lattaria (autocorrect ehdotti lahtaria). Vain muutama päivä kuopuksen syntymästä ja olin jo tutustunut sisäiseen huutajaemooni - ensimmäistä kertaa raivostuin esikoiselle, kun kuopuksella oli ikää neljä vuorokautta. Kun pikkuveli oli muuttanut meille asumaan, esikoinen joutui valtavan sisäisen pyörremyrskyn keskelle. Minä ymmärsin täysin, että suurimman elämänmuutoksen perheen kasvamisesta koki kaksivuotias, enkä siitä huolimatta pystynyt estämään primitiivisiä reaktioita joita pulppusi sisältäni, kun samainen kaksivuotias yritti satuttaa vastasyntynyttä vauvaa. Esikoinen tuntui kasvaneen jättiläiseksi parin lapsivuodeosastolla vietetyn päivän aikana ja vaikka kuinka tiesin teoriassa, miten vanhempaa sisarusta voi tunnemyrskyssä tukea, en saanut kiitettävää arvosanaa käytännön toiminnasta. Olin tietysti lukenut kaikki vinkit kuinka esikoista voi huomioida imetysmaratonien aikana (ota kainaloon ja lue satuja), mutta missään kirjallisuudessa ei kerrottu kuinka samalla estetään esikoista hakkaamasta, puremasta ja lyömästä vauvaa. Minä estin satuttamisen, sanoitin tunteet ja polvistuin lapsen tasolle, kerran, kaksi, viisi, kymmenen ja viisikymmentä kertaa. Kunnes jossain vaiheessa huusin. Ja kun huutaminen oli kerran alkanut, en pystynyt lopettamaan. Nyt joku takarivistä nousi seisomaan ja kysyi mitä ihmeellistä tässä on, kaikkihan vanhemmat huutavat joskus.

Kuten kaikki tuttuni eittämättä tietävät, minä olen sillä tavalla fanaattinen neuroottinen, että jostain asiasta kiinnostuttuani haluan tietää kaiken siihen liittyvän ja silloin suuntaan kirjallisuuden ja tutkimustiedon pariin. Näin toimin myös äidiksi tullessani, niin raskauteen, synnytykseen, imetykseen, kasvatukseen kuin kasvatuksen ongelmatilanteisiinkin liittyen. Erityistä kiinnostusta herättää kehityspsykologia ja temperamentit - ei siksi, että omat lapseni olisivat temperamenttipiirteiltään keskenään erilaisia (eivät ole), vaan siksi, että myös epätoivon hetkinä muistaisin, että pienikokoinen ihminen on lapsi, ei pikkuaikuinen. Pienellä lapsella ei vielä ole kykyä käsitellä tunteitaan, vaan tunteet purkautuvat primitiivisinä reaktioina. Primitiivisten reaktioiden voimakkuus taasen riippuu yksilön temperamenttipiirteistä. Aikuisen - mahdollisesti tärkein kasvatuksellinen - tehtävä on opettaa lapselle tunnesäätelytaitoja. Kirjallisuus auttaa muistamaan miksi minulla aikuisena on aina vastuu käyttäytymisestäni. Ja lukemani perusteella tiedän varsin hyvin, ettei tunnemyrskyn riepottelema kaksivuotias muuta epätoivottua käytöstään, vaikka huutaisin aamusta iltaan. Päinvastoin. Niinä päivinä, kun jaksan konfliktitilanteissa sanoittaa, selittää, polvistua ja tukea, on sekä minulle että lapsilla helpompaa ja kaikkia hymyilyttää. Niistä päivistä saan voimia.

Sen sijaan sellaisina päivinä, kun kuopus on aloittanut päivämme heräämällä kuuden tunnin unien jälkeen klo 3.30, aamupalakattaus on lentänyt pöydältä seinille ja kattoon, vessanpöntön vettä on käytetty kasvojen pesuun, ennen aamuyhdeksää minua on purtu (kuopus), lyöty ja potkittu (esikoinen), leikkipuistossa kuopus on yrittänyt purra kymmenkuntaa itseään pienempää ihmislasta, lounasruoka lentää seinään, esikoinen kertoo vihaavansa minua, bussiin ei mahdu rattaiden kanssa,  kahvikuppi kaatuu, päivän aikana käy useita absurdeja eritevahinkoja joita en herkimpiä säästääkseni kuvaile sen tarkemmin, molemmat lapset huutavat ulkona, sisällä, bussissa, metrossa, kotona ja kylässä, käytän umpiväsyneen kuopuksen päikkärinukuttamiseen  t u n t i k a u s i a lopulta onnistuen, kunnes kymmenen minuutin unien jälkeen esikoinen on herättänyt taaperon. Sellaisena päivänä kun myöhään iltapäivällä pääsemme kaupan kautta kotiin, teen nopeasti ruokaa ja joka ikisen ruuanlaittominuutin ajan molemmat lapset itkevät, astiat hajoavat, kuopus polttaa kätensä uuninluukkuun, esikoinen tönäisee kuopuksen alas pöydältä ja kahvini jäähtyy kupissa, pääsee sisältäni ulos demoni, hirviöäiti. Sellainen hirviöäiti, joka käskee karjuen kolmevuotiasta menemään pois silmistään, kun ei yksinkertaisesti enää jaksa.

Minulla raivostuminen johtaa oravanpyörään, jossa kaikilla perheenjäsenillä on entistäkin vaikeampaa. Sen takia en halua huutaa. Alku kahden lapsen äitiyteen on ollut raskas, paljon raskaampi kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja pitkään jatkunut univaje on vain pahentanut tilannetta. Normaaliminä, se ihminen joka olin ennen lapsia, ei ikipäivänä käyttäytyisi näin, se ihminen tekisi vain enemmän töitä saavuttaakseen ideaalinsa. Ikävä kyllä syvällä uupumussuossa rämpiessä tavoitetasoni on laskenut - jos illalla sängystä löytyy kaksi hengittävää lasta, olen onnistunut. Paitsi että en ole. Minä haluan olla parempi äiti, minä en halua tyytyä siihen, että lapseni pysyvät hengissä eikä näkyviä traumoja ole aiheutunut. Tämän tunnustaminen julkisesti on samalla kertaa sekä ahdistavaa että vapauttavaa. Ahdistavaa, koska käyttäytymistäni ei voi puolustella. Ja samaan aikaan haluan vapauttaa itseni jatkuvasta syyllisyydessä rypemisestä, on näet tiedossa, ettei siitä ole mitään apua.

Apua taitaisi olla vain nukkumisesta.